Katu oli autio, luminen ja kylmä, mutta ei täysin pimeä. Katuvalot loivat kelmeää loistettaan kaupungin aurausauton lumeen jättämiin renkaanjälkiin. Ympärillä olevien omakotitalojen ikkunoissa olevat kaihtimet ja ikkunaverhot estivät valojen karkaamisen huoneista ulos pimeyteen ja pimeyttä tunkeutumasta sisään. Ihmiset katsoivat olohuoneissa televisioista loppumattomia mainoksia ja kaikkea muuta, mikä ei tulisi muuttamaan yhdenkään ihmisen elämää millään lailla.

Napakka pakkanen nipisteli poskia ja huurrutti hengitystäni. Tuuli nostatti kevyttä pakkaslunta pyrynä ilmaan kiepauttaen siitä pieniä lumidyynejä tien laitoihin. Jatkoin jokailtaisen kävelylenkkini tasaista vauhtia. Oli vain talvinen hiljaisuus, pimeys ja omien askelten narskunta lunta vasten. Joku toinen kävelijä ohitti minut silmät tiukasti alasluotuina. Jos nostaa tuollaisessa tilanteessa katseensa varomattomasti, joutuu ikävyyksiin. Sillä silloin saattaa suomalainen kävelijä joutua nyökkäämään päätään kohteliaasti vastaantulijalle tai voi jopa joutua tervehtimään outoa kulkijaa. Sellaistakin on tullut koettua. Itse kohtasin muukalaisen etukenossa, aivan kuin olisin ollut juuri ponnistamassa hyppyrin nokalta. Selvisimme kumpikin kiusallisesta tilanteesta kunnialla. Autoja hurahteli ohi, enkä muita kulkijoita tavannutkaan. Tällaisella ilmalla kaikki järkevät ihmiset pysyivät tiukasti huopapeittoon kääriytyneinä olohuoneissaan televisiosta mainoksia katsellen ja jotkut saattoivat jopa maistella samalla kuumaa totiaan.

Hetken kuluttua käännyin sivukadulle. Vanhojen rintamamiestalojen korkeat savupiiput syöksivät sakeaa, nokista savua ylös taivaalle kuin iäkkäiden höyrylaivojen piiput. Erään erittäin korkean talon hormista näytti tulevan melkoisesti tulikipinöitä. Hormipalo, ajattelin! Hetken mietin, pitäisikö koputtaa ulko-ovelle ja raahata isäntä katsomaan piipusta taivaalle purkautuvaa kipinäpilveä? Luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska katolla ja puutarhassa oli taatusti yli puoli metriä lunta, eikä metsäpalovaaraa oltu julistettu radiossa. Siksi toisekseen, isäntä olisi saattanut pahoittaa mielensä muukalaisen sekaantuessa hänen yksityisiin asioihinsa. Joten annoin asian olla ja painoin pipoa syvempään otsalle.

Jatkoin sinnikkäästi iltalenkkiä, kunnes saavuin kadun loppupäässä olevalle hylätylle autiotalolle. Sen rikotut ikkunat katselivat mustina ja murheellisina ohikulkijoita. Pihapiiri oli paksun lumivaipan peitossa ja lumi kasaantunut ulko-oven eteen korkeaksi kinokseksi. Katto oli notkahtanut kuin lehmän selkä jo aikoja sitten Aivan kuin talon musta varjokin olisi jäätynyt paikoilleen. Luin lehdestä aiemmin, että kaupunki oli antanut viimeisen varoituskehoituksen omistajalle purkamisesta tai muuten kaupunki purkaisi sen itse ja maksattaisi kustannukset omistajalla. Mutta oliko sillä enää ketään omistajaakaan, mietin? Talo oli ränsistynyt paikoillaan jo monen monta vuotta. Sen aikoinaan niin kukoistanut puutarha oli nyt villiintynyt ja runsastunut viidakkomaiseksi. Muistin lapsuudestani siellä olleet mitä herkullisimmat omenat, luumut ja kirsikat. Ainakin meidän omenavarkaiden mielestä.

Vuosikymmeniä sitten talossa asui pieni perhe. Isä, äiti ja poika. Poika oli suunnilleen samanikäinen kuin me kaikki muutkin saman kulmakunnan lapset. Me kaikki tunsimme Heimon, tuon aran ja ujon kaverin. Kaikkia järkyttänyt uutinen tavoitti meidät eräänä helteisenä kesäpäivänä, kauan aikaa sitten. Hemppa eli Heimo, oli hukkunut läheiseen jokeen. Hän oli lähtenyt uimaan yksinään ja vajonnut erään silminnäkijän mukaan nopeasti virtaavaan veteen. Vasta myöhään syksyllä Hempan turvonnut ruumis oli noussut pintaan ja ajelehtinut rantaan löydettäväksi. Onneksemme sen löysi eräs aikuinen, emmekä me, hänen kaverinsa. Pian Hempan kuoleman jälkeen hänen vanhempansa myivät talon ja muuttivat jonnekin päin Suomea. Eräs paikallinen mies joka osti vanhoja taloja, muutatti huonejärjestyksiä talossa ja otti siihen useita vuokralaisia. Vuokranantaja ryyppäsi rankasti, joten vuosiremontteihin ei jäänyt rahaa. Hiljalleen asujamisto muuttui vähemmän vaativaksi. Loppu häämötti muutaman vuoden kuluttua. Talo meni ulosottoon, mutta kukaan ei halunnut sitä ostaa. Ennen niin kaunis koti oli muuttunut vuosien myötä synkeiksi tilapäisasunnoiksi, joita käyttivät vain kaikkein vaikeimmissa elämäntilanteissa olevat ihmiset. Viimein koitti se hetki, jolloin sähköt oli katkaistu, maan alla oleva, kolmentuhannen litran öljysäiliö tyhjentynyt ja syyskuun lopun kylmyys asettunut taloon. Sitkeimmät kestivät riepujensa alla melko pitkään alkoholihuuruisten lämmitystensä avulla, mutta viimein tuli ajankohta, jolloin talo tyhjeni lopullisesti. Siitä tuli autiotalo, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Jostain syystä kävellä paarustaessani mieleeni tuli taas Hemppa, kaveri, joka oli aina se viimeinen, joka urheilukentän pesäpalloporukkaan valittiin. Mutta valittiin kumminkin, eikä hän huono pelaaja ollutkaan. Jos ujous vaivasikin, niin kentällä hän oli nopea kuin rannasta yllätetty hauki. Tiesimme missä Hempan hauta paikallisella hautausmaalla sijaitsi, koska olimme käyneet siellä usein kavereiden kanssa. Hemppa oli kuitenkin poissa, eikä takaisin tulisi. Kävellessäni tuuli yltyi oikein helmikuiseen tapaan piiskaamaan kuivaa pakkaslunta joka puolelle. Se muutti suuntaansa ja myllersi mielensä mukaan. Laitoin töppöstä toisen eteen, iltatee ja leipäpala odottivat kotona urheaa ulkoilijaansa.

Vetäessäni pipoa syvemmälle korvieni suojaksi, satuin vilkaisemaan autiotalon suuntaan. Pysähdyin paikoilleni ja jäin hämmästyneenä katsomaan talon yläkerran ikkunaa. Näin selvästi siellä valonvälähdyksen. Oliko joku sittenkin ostanut talon ja oli sitä tutkimassa? Vai oliko siellä varkaita? Molemmat mahdollisuudet olivat typeriä. Mitään varastettavaa talossa ei ollut, eikä sitä kukaan ollut ostanut. Olihan ulko.oven edessäkin korkea lumikinoskin. Kuka menisi helmikuisena iltana tutkimaan tuollaista autiotaloa? Joka tapauksessa olin varma, että olin nähnyt valonvälähdyksen yläkerran ikkunassa. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Seisoin kadulla lumipyryssä ja mietin, mitä tehdä? Odottelin paikoillani muutaman minuutin yläkerran ikkunaan tuijottaen, mutta valonvälähdys ei enää ilmaantunut uudestaan. Olin antamassa jo periksi ja lähtemässä kotiin iltateelle, kun ikkunaan ilmaantui kelmeä valo. Tumma, epämääräinen hahmo liikkui nopeasti ikkunan ohitse. Niskakarvat pipon juuressa nousivat pystyyn, eikä pakkasherralla ollut mitään osuutta asiaan. Seisoin kadulla suu auki ikkunaan tuijottaen. Kelmeä valo hävisi ikkunasta. Odotin uutta tapahtumaa jonkin aikaa, kunnes kylmyys alkoi tuntua hartioissani. Lähdin kävelemään kohti kotia mietteissäni. Olinko todella nähnyt valonvälähdyksen ikkunassa, vai oliko se ollut jostain kauempaa tullut auton valojen aiheuttama heijastus. Entäpä se kellertävä valo ikkunassa ja varjomainen hahmo?

Kotona sain maltillista ja hienovaraista, mutta tietenkin hyvää tarkoittavaa moittetta vaimolta kalpeasta naamastani. Oliko ollut nyt aivan pakko lähteä kävelemään tuollaiseen pakkasilmaan ja pyryyn? Johan siellä jäätyy sielukin ihmisiltä, ripitti kodin hengetär jurikkamaista miestään. Partainen naamani oli varmasti saanut oman osansa kylmyydestä kalvetakseen hieman, mutta en puhunut hänelle mitään näkemästäni oudosta tapahtumasta. Ehkä silläkin oli pieni osansa naamani kalpeuteen, vaikka en ainakaan omasta mielestäni ollut niitä kaikkein arimpia miehiä. Joka tapauksessa, mielenkiintoni autiotaloa kohtaan oli virinnyt ja päätin ottaa selvän yläkerran valoista. Seuraavana iltana pakkanen oli hellittänyt, eikä lunta tuiskuttanut, joten lähdin taas perinteiselle lenkilleni. Kertomatta mitään vaimolleni, otin mukaan pienen sorkkaraudan, taskulampun ja kännykkäni, jossa oli tietenkin kamera ja lisää valoa tarvittaessa. Sorkkarauta ja taskulamppu olivat takkini syvässä povitaskussa piilossa uteliailta katseilta. Ilta oli tummunut, joka oli hyvä asia salaiselle tutkimusretkelleni. En halunnut uteliaiden naapureiden, enkä muidenkaan kävelijöiden näkevän minua murtamassa autiotalon etuovea auki. Olisi noloa joutua pidätetyksi jonkun tarkkaavaisen ohikulkijan ilmoituksen perusteella.

Kävelin ripeästi talolle sorkkaraudan hangatessa ikävästi kylkeäni. Katu oli hiljainen. Muita kulkijoita ei näkynyt. En kävellyt suoraan ulko-ovelle, vaan kiersin talon takaa ja nousin lumiset betoniportaat ylös ovelle. Ovea ei oltu lukittu. Se avautui ilkeästi parkaisten, kuin paheksuen julkeaa tunkeutujaa. Livahdin nopeasti eteistilaan ja vedin oven perässäni kiinni. Seisoin pimeässä, kylmässä eteisessä kuin Kardemumman yössä rosvoilevat Jesper, Kaper tai Joonatan. Sytytin kapean valopisteen kynälampustani ja tutkin ympäristöäni. Tavallinen suomalainen eteinen. Edessäni oli uusi ovi, josta pääsi sisätiloihin. Painoin varovaisesti ovenkahvaa. Ovi aukeni naristen, mutta ei läheskään niin kovaa kuin ulko-ovi. Ummehtuneen, vanhan talon haju tunkeutui nenääni kylmyydestä huolimatta. Astuin kapeaan käytävään jonka päässä oli keittiö, kuten hämärästi entuudestaan muistinkin. Olin lapsuudessa vieraillut pari kertaa Hempan luona hänen kodissaan, mutta talon huonejärjestystä oli muutettu sen jälkeeen. Käytävältä nousivat portaat yläkerran huoneisiin, ne sentään olivat vielä omalla paikallaan.

Lähdin varovaisesti nousemaan roskaisia, likaisia portaita yläkertaan. Toisessa kädessani oli taskulamppu, joka antoi kapean valokiilan portaisiin, toisella kädellä puristin tiukasti hansikoidussa kädessäni olevaa sorkkarautaa. En varsinaisesti pelännyt mitään, mutta oli pakko tunnustaa, että talo oli kolkon ja synkän tuntuinen. Ainakin helmikuisena pakkasiltana, siellä ilman selkeää lupaa vierailevalle. Hiivin askel askeleelta yläkertaan, kunnes saavuin tasanteelle, josta pääsi huoneisiin. Avasin päätyhuoneiston oven, saman huoneen, jonka ikkunasta olin nähnyt valonvälähdyksen ja varjomaisen olennon. Huone oli tyhjä, lukuunottamatta rikkinäistä tuolia ja lattialla lojuvaa, saastaisen näköistä patjaa. Astuin taskulanpun valokiilaa lattialle osoittaen peremmälle ja hiippailin ikkunan luo varmistamaan, näkyisikö kadulla kulkijoita. Kellertävät valaisinpylväät loivat utuisen valonsa lumiselle kadulle. Yhtään kulkijaa ei ollut näkyvillä. Ehkä yllättäen enemmän tiesin, kuin tunsin, että jokin oli tullut taakseni. Kuten aiemmin sanoin, en ole niitä arimpia miehiä, mutta vaati kuitenkin henkistä voimaa kääntyä ja katsoa, kuka siellä takana oli. Käännyin ympäri hikoillen ja kauhuissani. Näin edessäni valopisteen, joka muistutti eniten auringonvaloa joka siivilöityy metsän oksiston läpi. Lempeä ääni ilmoitti valon keskeltä:

” Ystäväni, minua ahdistivat monet asiat, joista sinä ja muut eivät tienneet mitään. Älä koe syyllisyyttä poismenostani. Muista vain kumppanuutemme.” Valo katosi välähtäen. Seisoin pitkään pimeässä huoneessa pelästyneenä ja sokaistuin silmin. Mielessäni kävi ajatus, että ehkä sain ystäväni hetkeksi takaisin. Lopulta lähdin varovaisesti kulkemaan portaita alas kohti ulko-ovea ja helmikuista pakkasiltaa. Kävelin hiljalleen tapahtumaa miettien kotiini. Mitä oikein olin nähnyt? Oliko se valon keskeltä kuulunut ääni todella ollut Hempan? Oliko hän halunnut tulla rajan takaa lohduttamaan minua ja entisiä leikkitovereitaan, jotta emme surisi hänen poismenoaan? Mutta miksi juuri nyt? Vaimo katseli kotona aikansa totista hiljaisuuttani. Viimein hän kysyi:

” Mitä ihmettä siellä iltalenkillä oikein tapahtui? Minusta sinun käytöksesi on niin surullisen omituista. Kerro minulle? ” Ja minä kerroin kaiken kokemastani epätavallisesta iltakävelystä.