Virallinen, aamukasteessa saatu nimeni on Musca domestica. Kavereiden kesken Mustis. Eikä nimeni tarkoita sitä sarjakuvien Mustista niissä naurettavissa sukkahousuissaan viidakkoluolassaan, pygmien hääriessä ympärillä. Ei, ei, olen tavallinen, tukevarakenteinen huonekärpänen. Äitini mielestä olen oikea suvun komistus, reilut kahdeksan millimetriä pitkä. Perusväriltäni musta, osin harmaata myös. Selkäni on vihertävä ja jykevä. Selässäni on myös läpikuultavat, tummin siipisuonin varustetut, vankat ja lujasti kiinni olevat lenninsiivet. Tanakat, karvan peittämät jalkani ovat kokomustat, vahvat ja ketterät. Niillä kelpaa kiipeillä missä hyvänsä pinnassa. Ne eivät ole minua koskaan pettäneet, tarkoitan esimerkiksi lipsumista ikkunalasissa tai peilipinnassa. Minulla on punertavat, isot verkkosilmät, samanlaiset haaveksivat, häilyvät silmät kuin isoisälläni, sanoi äiti.

Komistus tai ei, äitini vertasi minua erääseen kaukaiseen, kovaonniseen serkkuuni, joka kuului Pollenioihin, ullakkokärpästen sukuun. Serkku oli hädin tuskin viisi millimetriä pitkä, heiveröinen, hauras kaveri, joka oli epäonnekseen saanut kehittyä erittäin epäedullisissa oloissa, jossain hemmetin kylmässä komeronloukossa tai jossain. Siivet heiveröisinä, jalat ohkaisina kuin tikut. Ei, ei, sellaisella kärpäsellä ei ole kerta kaikkiaan tulevaisuutta. Joku komeron nurkassa asustanut musta, monijalkainen hirviö oli kuulemma yön pimeinä tunteina hakenut ikkunaruudun listalla nukkuneen kaverin. Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ehkä niin olikin paras. Ei ollut kunniaa tavata häntä koskaan, edes toukka-asteellakaan. Kaikki tietoni hänestä olen kuullut äidiltä. Niinpä niin, todella julmaa se elämä on. Etenkin meidän kärpästen elämä. Sukua kuolee kuin kärpäsiä.

Ei sen puoleen. En koskaan ehtinyt kunnolla tutustua isäukkoonkaan. Äiti kertoi, että eräänä aurinkoisena päivänä ukko pöristeli pienessä sokerihumalassa keittön ikkunaan ja liimautui lasiin, kuin takiainen. Vissiin ajatteli livahtaa sopivan hetken tullen tuuletusikkunan kautta ulos vapauteen ja kauas kärpäsisän rasittavista velvollisuuksista ja huolista, sekä ainaisesta äidin silmälläpidosta. Mutta toisin kävi. Ukko pörisi liian meluisasti ikkunassa ja kiinntti talon puhtautta ja siisteyttä palvovan emännän huomion. Perinteinen, nahkanen kärpäslätkä lopetti ukon lennot siihen paikkaan. Jäi vain ilkeän näköinen tahraläiskä lasiin, mutta ei pitkäksi aikaa. Emäntä kuurasi ukon jäännökset talouspaperilla pois lasista ja heitti sen roskikseen. No, ukolle tuli ainakin nopea lähtö, joskaan ei niin juhlavat hautajaiset.

Vaikkei ukko nyt mikään kummonen perheenisä ja puoliso ollutkaan, niin äiti itki sen poismenoa monta tuntia. En kyllä tajuu, että miksi? Sen punaiset verkkosilmät veresti oikein kunnolla, eikä se syönyt mitään moneen tuntiin, vaikka sen vieressä olikin mojova sokeritahra vakstuukin pinnassa. Tota noin, meikäläisen syntymästä vielä sen verran, että äitee muni meitsin alun perin viidensadan muun siskon ja veljen kera talon kompostorin lämpimään syvänteiseen. No, siellä lämmössä muhittiin aikamme porukalla, kunnes sitten toukkina alettiin jyrsiä niitä kompostorissa olevia herkkuja oikein urakalla. Ajan mittaan koko jengi viimein koteloitu ja sitten vihdoin viimein koitti se kuuluisa metamorfoosi ja vapaus, kun jokainen työnty kotelosta ulos, kuka mitenkii. No, nyt ollaan aikuisia ja meikä on sitten se suvun komistus, kuten jo edesmennyt äitini ylpeänä totesi. Tosin eräs toisen sukuhaaran edustaja, joku vanha, harmaantunut muumio raatokärpästen, Calliphoridaen sukukunnasta sano meikäläiselle kerran aika ilkeesti, että älä jätkä pullistele liikaa, kyllä meidänkin suvusta löytyy komeita poikia.

En kyllä epäile ollenkaan, mutta raatokärpästen puheet on nyt mitä on, skeidaa enimmäkseen. Joo, mitä muuta pitikään porista. Niin, ukko varoitti aina ennen viimeistä lentoaan jostain ihme suihkeesta, mitä ihmiset ruiskuttaa huoneeseen. Sitä ei saanut hengittää yhtään, se oli menoa, jos sen teki. Siitä se jakso meuhkata vaikka kuinka kauan, mutten koskaan päässy oikein perille, että mikä se suihke oikein oli ja miksi se oli niin vaarallista? Toinen karsee ja pahaenteinen juttu oli kuulemma jokin kärpäspaperi? Täytyy sanoa, että en kyllä tajuu, miten joku hemmetin paperi voisi olla vaarallinen? Meikä on oikonut koipiaan monenlaisten paperien päällä ja sukinut niitten päällä siipiäkin. Niin se kuitenkin väitti, ota siitä sitten selvää.

Kyllä meille kärpäsille vaaranpaikkoja löytyy siinä missä muillekin. Isoäiti, joka oli tosi pullea huonekärpänen, varoitti meitä kaikkia kärpäsentoukkia aikoinaan sotkeutumasta millään tavoin hämiksien seireeniverkkoihin. Edes niitten lähelle ei saanut mennä, ei vaikka mikä olisi. No, me tietysti kysymään, että mikä se hämis sitten on? Maammo selitti kärsivällisesti millainen ilmestyskirjan peto se hämis on, etenkin meille uusille pörriäisille. Porukat kuunteli toukkanaamat vakavina, eikä kukaan kiemurrellut levottomana, no, ehkä muutama hermoilija vauhkona. Maammo selitti tuntosarvi varoittavasti koholla, että verkot olisi kierrettävä kaukaa, hyvin kaukaa tai vanha nelisilmä tulisi juoksujalkaa kapaloimaan verkon pauloihin sotkeutuneen typeryksen lopullisesti. Isoäiti muistutti, että moni kärpänen oli verkkoon eksynyt ja lopulta sieltä lattialle tipahdettuaan oli vain tyhjiin imetty hapero kalmo. Yksi meidän porukoista kysyi, että millaisia ne verkot oli, noi niiku ulkoisesti? Ja taas maammo selittämään niiden tahmaisuuksista ja vaaroista. Viimein se hermostu ja sanoi, että nyt loppu neuvonta, jos ei menny perille, niin pöriskää sinne verkkoon sitten ihan omin avuin, senkin öttiäiset! Porukat oli hyvää tarkoittavan varoituksen jälkeen himppa valjuja, karvaiset jalat vaan tutisi suurimmalla osalla.

Meikä oli eräänä pilvisenä iltapäivänä sukimassa lenninsiipiä kaakeliuunin savupellin varren päällä, kun kuulin uunin päältä tukahtyneen huudahduksen tai voisko sanoa tukahtuneen ja pelästyneen pörinän. Uteliaisuus voitti, joten kurkkasin uunin päälle, että mikä se siellä oikein pörisee niin vimmatusti. Ei olis pitänyt olla niin utelias. Näky oli karsee, kerta kaikkiaan! Sinertavan-kukertavan-vihree ruutukärpänen, tosta Sarcophagidae-suvusta oli tömähtänyt täydellä vauhdilla suoraan ristihämähäkin verkkoon, tai ainakin oletin sen olevan ristihämiksen seireeniverkko, josta isoäiti aina varoitti. No, niin tai näin, ruutukärpänen tai ruutis, kuten meikäläiset sitä lahkoa nimittelee, oli sätkyttelemässä hemmetin isossa verkossa. Hämis oli kutonu sen ansan uunin päälle heitettyyn, seinää vasten olevaan pärekoriin, nurkasta nurkkaan.

Ruutiksella silmät vaan pullistu pollassa, kun sen tajuntaan alko hiipiä ymmärrys, että missäs verkossa sitä oikein keinutaankaan. Onnekseen se oli osunu lennollaan aivan verkon reunaan, joten pienet mahikset pelastautumisesta oli. Jos se olis tömähtäny suoraan keskelle, häränsilmään, niin sanoakseni, niin kaverille olisi voinut sanoa suoraan good bye! Ruutukärpäset on määrätystä vikkelistä ihan okei-porukkaa, mutta jotenkin koko klaanista heijastuu hieman ylimielinen asenne. Mistä se sitten johtuukaan, sen voisi kertoa vanhempi väki. Meikä ei osaa sanoa mitään koko keissistä, menee liian kauas entisiin juttuihin. Joka tapauksessa kaveri oli pulassa ja tarvitsi apua, eikä meikäläisen periaatteisiin kuulu olla antamatta apua, jos joku tarvii.

Lennähdin aivan verkon reunalle ja ojensin ruutikselle vankan takajalkani, jotta tyyppi voisi tarttua siihen kiinni. Enkä yhtään liian aikaisin, sillä vanha nelisilmä, se ilmestyskirjan peto hypisteli mietteliäänä verkon tiedonsiirtolankaa. Oli tietysti huomannu siinä värinöitä ja saanu siitä itselleen sellaset fibat, että jeah, delivery on taas toiminu, ruoka-annos tullut! Onnekseen ruutis oli paljon heiveröisempi kundi kuin meitsi. Se tarttu epätoivon antamalla vimmalla kaikilla jaloillaan meitsin karvaseen koipeen ja nykäs ittensä ulos tahmaverkon pauloista. No huh, huh, kyllä oli täpärällä kundin pelastus. Oltiin verkon ulkopuolella varmaan vaan muutaman sekendin, kun musta ilmestykirjan peto ravas verkkoa myöten tsekkaamaan tuoretta lihaa, mutta saipas pitkän nenän vai sanoisiko leuan. Saalis oli jo sen ulottumattomissa. Synkkä peto tuijotti kaikilla neljillä silmillään meitä. Sen ögonet oikein hehku raivoa ja pettymystä. Kyllä katse pelotti meitsiäkin oikein hemmetisti.

Raahasin pelästyneen ruutiksen turvallisen kauas verkosta, ennen kuin ryhdyttiin pamlaamaan tapahtuneesta. No se oli tietty pökertyneessä tilassa ja lisäksi laskenu alleeen, mutta en hienotunteisuussyistä ollu huomaavinakaan. Rauhoittelin sitä aikani ja hieroin sen jalkoja omillani, kunnes vapinat loppu. Viimein lennettiin keittön hyllylle huilaamaan ja työnnettiin imukärsät hyllyllä olevaan tuoreeseen hillotippaan. Kyllä maistu. En muuta sano. Kundinkin naama alko saada taas väriä ja jalat ei studannu enää niin kauheesti.

Kaveri oli tosi onnellinen täpärästä pelastumisestaan. Kiitteli mua vuolaasti, luvaten kertoa kaikille, miten huonekärpäset on sankarillisia ja auttavaisia. Eipä mitään, toppuuttelin sen intoa ja sanoin, että jos joskus joudun itse kiperään tilanteeseen, niin se voi maksaa velat pois. Viimein se pörisi kammariin päin, hieman raihnaisena ja lentokin oli mitä oli, mutta sinne se kuitenkin hävis.

Enpä arvannu, kuinka nopeasti se joutu maksaa velkansa takaisin. Päivä oli mitä ihanin. Suulis paisto pilvettömältä taivaalta, joten päätin piipahtaa ulkona seikkailemassa. Sisäilma oli meille huonekärpäsille juuri sillä hetkellä ehkä turhankin lämmin Ulkona ei tuullu kovasti, joten suunnistaminen onnistuisi hyvin. Toi tuuli ja etenkin sade on paha juttu. Tuuli ohjaa voimallaan minne haluaa ja sade kastelee niin, että bodarikärpiksenkin voimat hupenee ja se sade saattaa olla myös tosi kylmää. Siinä siivet kuulkaa kangistuu alta aikayksikön. No, nyt oli kuiteskii lämmintä, joten meikäläinen pörähti ulko-ovesta pihalle ja suoraan ammujen tykö läheiselle pellolle. Sivujuonena sanottakoon, ettei se pihan ylityskään mikään vaaraton keissi ole. Talon pihapiirissa kyttää jos jonkinlaista västäräkkiä, varpusta, kottaraista ja kaikkeista pahimmat on räystäs-ja tervapääskyt. Kulkee kuulkaa kylmät väreet selkäpiissä, kun taivaalta kuuluu pääskyjen kirkumista. Jumangekka että ne on nopeita. Vähän moni meidän suvusta on joutunu kokee äkillisen suhahduksen taivaalta, nokan tappavan iskun ja sen jälkeen pimeys, sayonara ja goodbye.

Yli pihan kuiteskin mentiin pellonreunan piikkilanka-aidalle niin että heilahti. Ammut mölisi ja nyhti heinää pellosta sen minkä ehti. Vaikka tässä huonekärpäsiä oltiinkin, niin kyllä se muutaman kerran kesässä tekee eetvarttia kärpäsellekin päästä lomailelemaan tutuista nurkista. Oli muuten tosi ylläri, kun huomasin vanhan tutun, ruutiskärpäsen istahtavan siihen viereen nauttimaan auringon lämmöstä ja kesästä. Sillä oli kuulemma ollut samat ajatukset pollassa kun meikäläisellä. Tahtoo sanoa, että kerran kesässä pitää päästä seikkailemaan raittiiseen ulkoilmaan. Joo, vaihdettiin vielä kokemuksia viimeisestä ja puhdisteltiin siipisulkia porukalla. Sitten meikäläinen lennähti, impulsiivinen kun olen, niin erään nutipään peräpuolelle istumaan. Ajattelin varmaan, että tässä saa vapaakyytiä ja samalla voi katella maisemia. Ruutis kerto myöhemmin, että se sama nutipää oli huiskauttanut hännällään peräpäähänsä ja osunut samalla meitsiin ja oikein voimalla. Olin kuulemma pyörinyt kuin väkkärä maahan ja silleen.

Itse en muista tapauksesta mitään. Ruutis lennähti mun luo ja kisko meikäläisen ison, kuivuneen lahmänläjän suojaan. Se oli meitsin pelastus. Nutipäät kiertää kaukaa omat läjänsä, eikä syö vahingossakaan sellaiseta heinätuppaasta mitään. Joten turvassa oltiin, ainakin toistaiseksi. Kyllä oli polla sekasin. Päässä vaan humis ja verkkosilmät veresti oikein kunnolla, vaikka punertavat muuten onkii. Oiottiin siinä porukalla koipia kun yht’äkkiä iso varjo peitti suuliksen ja lehmäläjäkolossa tuli turkasen pimeää. Meni hetki, ennen kuin tajuttiin, että se oli joku iso, vihree koppis, mikä survo joukkoon tummaan, noin vaan, pyytämättä.

No, me morjestettiin sitä porukalla, mutta kaveri ei vissiin kässänny kärpästen kieltä. Se pyöri hermostuttavasti siinä meidän yhteisessä turvapaikassa puhumattomana ja jotenkii ynseän töykeesti.

Viimein meitsiltä palo pinna ja mä jysäytin sitä oikein kunnolla sen vihreeseen kilpeen ja käskin sitä lampsimaan muualle pyörimään, tää kolo kuului meille. Ruutis osas muuten myöhemmin sanoo, että se oli pommittajakuoriainen, joka kuulu johonkin melko harvinaiseen Crapitans-suvun lahkoon. Olispa vaan sanonu silloin heti. Nimittäin jeppe otti pahasti itseensä mun potkun. Se kuulkaa käänsi peräpäänsä meihin päin ja kuulu vaan tajuton pamaus, kun sen peräpäästä jysähti syövyttävä kaasupilvi koloon. Meitä rupes välittömästi etoo ja silmiä kirvelemään. Koppis mongersi kuiteskii ulos, joten koloon saatiin tilalle raitista ilmaa. Voi pyhä jysäys. Enpä ollu muuten koskaan kokenu moista, ei sen puoleen ruutiskaan. Siinä sitten haukottiin henkeä ja hierottiin verkkosilmiä oikein urakalla. Onneks ei käyny pahemmin, en muuta sano. Päätettiin sitten yhdessä, että nyt oli seikkailtu tälle kesälle tarpeeksi. Pöristeltiin aistit valppaina pihan yli takas mökkiin seinässä olevan tuuletusräppänän kautta. Painettiin suoraan astiakaapin koristelistan taakse toipumaan retken rasituksista. Eikä menny kun hetki, niin molemmat veteli sikeitä.