Kastemato, nimeltä Lumbricus terrestis

Punertava, kaksikymmentäsenttinen kastemato liikkui lihaskouristuksista tulevien aaltojen avulla savensekaisen mullan sisällä. Se pidensi ja lyhensi säännöllisesti vartaloaan pimeässä käytävässä, syvällä maan alla. Kosteaan maakaytävään jäi hauras, niukka limavana sen pitkästä vartalosta. Mato työntyi eteenpäin käytävässä, työntäen maa-aineksen sivuilleen. Se nielaisi aina osan maasta suuhunsa, joka poistui madon peräpäästä säännöllisesti. Se eteni päättäväisesti rengaslihasten -ja pitkittäislihasten avulla. Taakseen se jätti limalla vuoratun, lyijykynän kokoisen käytävän. Se työntyi yhä syvemmälle kosteaan, savensekaiseen multaan. Viimein se tunsi olevansa turvassa kylmyydeltä. Mato oli kaivautunut melkein kaksi metriä maan alle. Se muodosti itselleen pienen, limalla vuoratun kammion asettuakseen talvihorrokseen. Se oli syönyt itsensä pulleaksi edelliset päivät kuolleista lehdistä, lakastuneista kasvinosista, mikrobeista ja sienistä. Joten sen kaivama käytäväkin oli hieman laajempi kuin normaalisti. Lumbricus terrestis oli hyvin tyytyväinen ja onnellinen kastemato kiertyessään talveksi kerälle limalla vuorattuun kammioonsa. Sillä oli paljon lajisukulaisia siinä puutarhassa, jonka mullassa se myllersi. Niitä oli tuhansia, ellei jopa kymmeniätuhansia. Kaikki ne tekivät erinomaisen hyvää, kuohkeuttavaa työtä puutarhan mullalle. Kaivaessaan käytäviä, kuten matomme teki muiden matojen kanssa, he yhdessä kuohkeuttivat ja kevensivät tiukkaa savimaata, saaden sadeveden tunkeutumaan syvemmälle multakerroksiin. Niiden syömä ja sulattama lehtimassa jäi rikastuttamaan ja pehmentämään sinistä, kovaa savea. Puutarhuri ymmärsi niiden kallisarvoisen työn, arvostaen sitä suuresti. Oli madoilla vihollisiakin, jotka arvostivat lieroja ja sen sukua vain ravintona, mutta siitä tuonnempana.

Ylhäällä puutarhassa navakka syystuuli huokaili omenapuissa ja marjapensaissa, saaden lehdet irtoilemaan yksi toisensa jälkeen. Yöt kylmenivät, pimenivät ja ainainen kosteus peitti puutarhan. Kaikesta tästä mato ei tiennyt mitään, eikä olisi edes välittänytkään, sillä se oleskeli horrosmaisessa tilassa kammiossaan, syvällä maan uumenissa. Satoi ensilumen, joka suli muutaman päivän kuluessa. Sitten pilvet väistyivät puutarhan yltä ja tuli kirkas, kylmä yö. Taivaalla loistavat monet tähdet loivat kylmää valoaan kasvillisuudesta riisuttuun, autioituneeseen puutarhaan. Pakkanen puhalsi hyisen henkäyksensä alas puutarhaan, saaden lyhyen, laonneen nurmen kiiltelemään tuhansien timanttien lailla. Kastepisarat omenapuiden oksilla jäätyivät korvakoruiksi ja kylmä, kuolettava riite peitti koko puutarhan. Talvi oli ottanut hyytävän ensiaskeleensa. Jos joku onneton mato oli jäänyt velttouttaan tai typeryyttään liian lähelle maanpintaa, oli pakkasen kylmä, luinen koura syleillyt ja rusentanut tuon onnettoman kuoliaaksi. Pitkä, hidas odotus syvällä maan pimeydessä oli matomme kohtalona tulevina kuukausina edessä, kunnes verkkaisesti etenevä lämpö ja sulamisvedet kertoisivat sille taas, että maailma sen yläpuolella oli jälleen heräämässä eloon. Se kiertyi yhä tiukemmalle sykkyrälle kammiossaan, nähden ehkä unta suuresta, mehevästi lakastuneesta kaalinlehdestä, jonka se aikoi syödä aivan yksin, hitaasti ja kiirehtimättä.

Kevätaurinko nousi päivä päivältä yhä korkeammalle. Se sulatti hiljalleen puutarhassa olevat lumet ja alkoi sulattaa routinutta maata. Toukokuun alussa alkoi maan lämpö kohota korkeammalle ja syvemmälläkin, herättäen tarinamme madon talvihorroksestaan. Se venytteli varovaisesti laihtunutta kehoaan kammiossaan syvällä maan uumenissa. Sillä oli kiljuva nälkä. Oli aika palata lähemmäs maan pintaa. Sen laihtunut keho luikerteli sujuvasti ylöspäin nyt melkoisen tilavassa käytävässä, samassa käytävässä, jota se oli luikerrellut alaspäin lihavana ja tyytyväisenä talvionkaloonsa. Lähellä maanpintaa sen luikertelu loppui kuin seinään. Raskas töminä värisytti maata. Välillä se loittoni, mutta palasi sitten taas. Madoilla, kuten ei käärmeilläkään ole korvia, mutta ne aistivat maan tärähtelyn herkästi. Se odotti liikkumatta paikoillaan. Jokin tallusteli maan pinnalla. Lopulta nälkä ajoi sen taas liikkeelle. Käytävän loppupäässä se erotti vaalenevan mullan ja kosteamman maan läpi päivänvalon. Töminä oli loppunut. Se luikerteli ulos käytävästä uuteen, keväiseen päivään. Se aisti ihonsa läpi raikkaan ilman pitkien, maan alla vietettyjen kuukausien jälkeen. Mato alkoi syödä syksyistä, kuollutta lehtikariketta ja hiuksenhienoja, lakastuneita ruohonjuuria. Se ahmi itsensä taas kylläiseksi ja vetäytyi sitten takaperin käytävänsä turvaan. Nyt sen ei enää tarvinnut luikerrella niin syvälle maan sisään kuin syksyllä. Se odottaisi tyytyväisenä käytävässään, kunnes keväinen aurinko vaipuisi taas länteen, jättäen taivaanrantaan kauniin ruskon. Yöt olivat sille vielä liian viileitä, mutta ehkä jo huomenna koittaisi uusi, aurinkoinen ja lämmin päivä.

Aurinko nousi tapansa mukaan idästä. Se kohosi hiljaa, majesteetillisesti kohti taivaanlakea. Puutarhassa oleva yökosteus alkoi haihtua auringon lämmössä. Harsomaiset untuvapilvet leijuivat keveinä pensaiden yllä. Hiljaa, kuin varkain, lämpö työntyi myös madon käytävään. Mato tarrautui pienillä kehonväkäsillään käytävän multaseinämään alkaen lyhentäen ja pidentäen kehoaan kiemurrella ulos kolostaan. Päästyään käytävän suulle, se paremminkin aavisti, kuin tiesi, että jokin uhkasi sitä. Mato ei kiemurrellut ylös käytävästään, vaan jäi odottamaan maan alle. Se pelasti henkensä, ainakin hetkeksi sillä siili nuuhki kiinostuneena madoreikiä kasvimaan nurkalla. Ja se oli erityisen kiinnostunut juuri tuosta reiästä, jossa matomme piileskeli. Talvihorroksestaan herännyt siili oli kuitenkin niin touhukas ja nälissään, ettei se jäänyt pitkäksi aikaa vahtimaan mahdollista aamupalaa, vaan lyllersi lyhyillä jaloillaan eteenpäin. Kun siilin aiheuttama tuhina ja rapina oli kaionnut, uskalsi matokin työntyä ulkoilmaan. Se alkoi heti syödä maassa olevaa kasvijätettä ja lehtiä. Muitakin matoja työntyi aterioimaan aamukasteesta vielä märkänä olevaan puutarhaan.

Madot keskittyivät syömään lakastuneita kasvinosia. Ne eivät mielellään menneet kovin etäälle kaivamastaan käytävästä. Pienikin maan tärähtely aiheutti sen, että ne perääntyivät heti kolonsa turvaan. Mutta ne olivat vain matoja ja niiden reaktiot perustuivat niiden omiin hermostollisiin toimintoihin. Ne eivät ymmärtäneet, että vaara saattaisi uhata myös muualta, kuin maatöminän aiheuttajalta. Kuului vain suhahdus, kun keltanokkainen mustarastas laskeutui viinimarjapensaan oksalta matojen keskelle, napaten nokkaansa lähimmän lieron. Se ehti yrittää vielä toistakin, mutta kookas kastemato kiemurteli sen nokassa niin voimakkaasti, ettei se saanut muuta saalista. Muut kastemadot syöksähtivät salamannopeasti koloihinsa. Ne pysyivät käytävissään liikkumattomina, sillä ne tunsivat linnun tepastelevan mullan päällä. Mustarastas tonki muutamia koloja koemielessä, mutta madot olivat liian syvällä. Se lensi saalis nokassaan pesässä odottavan rouvansa luo, ojentaen kelpo saaliin pesässä hautovalle kumppanilleen. Vielä nälkäiset madot odottivat koloissaan aikansa, mutta ainainen nälkä ajoi ne taas maanpinnalle. Myös mato, joka oli onnella selviytynyt mustarastaan keltaisesta nokasta, työntyi ulos kolostaan. Se alkoi ahnaasti syödä lakastuneita ruohonkorsia ja niiden hiusmaisia juuria. Mato ei huomannut, kuinka läheisen viinimarjapensaan juuresta lähti metallinhohtoinen koppakuoriainen liikkeelle. Se huomasi madot välittämästi. Koppakuoriainen oli maakiitäjä, ahnas peto, jolle maistuisi madot erinomaisesti. Se kipitti hiljaa, ääntä aiheuttamatta, kuudella jalallaan ensimmäisen kohdalle sattuneen madon kimppuun. Se tarttui nopeasti vahvoilla leuoillaan matoon. Kastemato rimpuili sen julmasssa otteessa koettaen kiemurella pois sen leuoista, mutta turhaan. Maakiitäjä oli kokoonsa nähden vahva peto, eikä se hellittänyt otettaan saaliista. Se raahasi madon hieman kauemmas ja alkoi syödä sitä. Hitaasti, pala palalta se leikkasi matoa, kunnes mato oli osittain syöty. Lumbricus terrestisin elämä päättyi ahnaan pedon vahvojen leukojen puristuksissa, mutta onneksi sen suku oli suuri. Uusia matoja oli jo syntymässä läheisessä kompostissa. Ne hoitaisivat puutarhaa yhtä perinpohjaisesti kuin edeltäjänsä.