Pieni, kallellaan oleva, harmaantunut savupirtti kipristyneine pärekattoineen, nökötti loivan rinteen päällä, matalalla luonnonkiviperustuksella. Katon käppyräitten ja harmaiden päreiden päälle oli asetettu halkaistuja aidaksia estämään päreiden irtoaminen. Vastapäätä savupirttiä oli ränsistynyt aitta, turvettuine pärekattoineen. Rakennukset oli yhdistetty katetulla porstualla, jonka kattona oli vieri viereen asetettuja pyöreitä aidaksia, tuohipeitteineen ja päälle laitettuine ohuine rimoineen.

Lakeisen kautta nousi ohut savujuova taivaalle. Luonnonkivistä rakennetussa, savella muuratussa kiukaassa oli tuli. Talon emäntä, Eufrosyne, Salomon Yrjönpoika Maneliuksen vaimo, haudutti perheelleen ohravelliä pienessä rautapadassa. Pihalla käyskenteli laihanpuoleinen sika, kärsä ravassa. Se alkoi innokkaana tonkia aitanvierustaa ja etsiä lihavia matoja syötäväksi. Eilen se oli löytänyt mökin ainoan kanan piilotetun pesän, aitan toisesta päästä, heinätureikosta ja syönyt siellä olevat kaksi munaa. Mökin vanhin lapsi, Arvid, oli nähnyt hävityksen, mutta ei ollut ehtinyt hätiin, vaan sika oli ehtinyt hotkaista munat aina nälkäiseen kitaansa. Arvid ja hänen nuorempi veljensä Elias, olivat pajukepeillä kurittaneet ahnasta sikaa. Mökin nuorimmainen, Tilda, oli katsonut silmät pyöreinä rangaistuksen saanutta sikaa ja sen kiljumista. Aitan lahonneelta nurkalta katseli kippurasarvinen vuohi, parta leuan jauhannan tahdissa heiluen. Se katseli uteliaana porstuaan päin. Halkeillut ja ränsistynyt pirtin ovi aukeni. Isäntä, Salomon Yrjönpoika Manelius astui ulos hämärästä tuvasta auringonpaisteiselle pihalle.

Hän oli mäkitupalainen ja talon isäntä. Salomon oli vuokrannut kontrahtilla tilan itselleen ja kasvavalle perheelleen vuonna tuhatkahdeksansataakahdeksankymmentäkuusi. Hän viljeli kahta peltotilkkua ja piteli muutamia elukoita, jotta lapset saivat maitoa. Pienen kummun päältä, missä savupirtti nökötti, näkyivät niukat peltotilkut ja laakea, heinäinen niitty. Isännän perässä pölähti pihalle kolme lasta, kovin rapaleisissa ja likaisissa vaatteissaan. Kaikki olivat avojaloin, naamat nokisina ja nenät vuotavina. Vanhin oli Arvid, ehkä kahdentoista, nuorempi vellos, Elias ehkä kymmenen ja toistaiseksi, pahnanpohjimmainen, Tilda, ehkä kuusivuotias. Kaikilla lapsilla oli oljenkeltainen, suora tukka ja siniset silmät. Harmaaseen, edestä avonaisena olevaan pellavapaitaan -ja housuihin pukeutunut, mustan leukaparran ja vaalean harjastukan omaava Salomon Manelius tyrkkäsi porstuassa, seinän vieressä olevat mustiksi virttyneet ja pölyiset tuohivirsut jalkaansa ja tallusteli aitanurkalle, vedenheittoon. Uutta pesäpaikkaa etsiskelemässä ollut, lievästi sulkasatoinen kana, pyrähti pakoon mahtavan ja kuuman suihkun tieltä ja kaakatti paheksuvasti moista tekoa. Salomon haroi karkeaa kuontaloaan ja haukotteli vuolaasti.

Mökin isäntä katseli jälkikasvun touhuja laimeana lasten lähdettyä uhmaamaan vuohipukkia ja sen kippurasarvia. Pojat nostivat Tildan pukin selkään, joka ei moisesta pelleilystä pitänyt, vaan ravisti lyhyellä laukalla tytön pihanurmelle. Salomon raapi luteita kainalostaan ja katsahti pilvettömälle taivaalle, päivästä tulisi kuuma. Ukon Juhla, juhannus olisi huomenna. Hän istahti seinänvieruspöllille ja kaivoi kovin ohutkankaiseksi käyneen taskunsa pohjalta, pässin killuttimesta tehdyn tupakkapussin ja käyrävartisen, mustuneen ja halkeilleen piippunsa. Saunarakennuksen takana kasvoi sankka kessupöheikkö ja tätä tilan omaa, huolellisesti kuivattua ja hakkuupölkyllä hienonnettua tuotetta hän toppasi piippuunsa. Hän poikkesi hämärässä tuvassa ja otti pihdeillä kiukaan tulipesästä hehkuvan hiilen, jolla sytytti piippunsa. Salomon imaisi nautinnollisesti aamun ensisavut ja tokaisi emännälleen:

– Käyn tuolla venevalkamassa laittamassa kokkoon lisää oksia, on lapsillakin sitten hauskaa huomisiltana, kun kokko palaa komeasti.

Piippuaan pössytellen lähti Salomon tallustelemaan loivaa alamäkeä, kohti kauempana siintävää järveä ja venevalkamaa, jonka rannalle hän oli kasannut oksista ja risuista Ukonjuhlakokon. Aurinko paistoi kuumana pilvettömältä taivaalta laajalle niitylle, jossa kasvoi heinää ja erillaisia kukkia. Taivaalla kiitivät pääskyt huimaavaa vauhtia kirkuen ja heinikosta ponnahteli sirkkoja ilmaan kulkijan tieltä. Eufrosyne katseli miehensä menoa tuvan matalasta valoaukosta, josta oli vedetty sivuun sitä peittävä luukku. Salomon tallusteli piippuaan poltellen hiljalleen niityn poikki kohti suurta siirtolohkaretta, joka jökötti keskellä aluetta kuin pieni vuori. Lapset katselivat myös isänsä menoa, heinänkorsia pureskellen ja tökkien tikuilla pihalla vilistäviä, isoja hevosmuurahaisia. Arvid oli hakenut salaa itselleen, luvatta tietenkin, puolikasvuisen nauriin, naurishalmeeksi kasketusta metsäpellosta. Hän aikoi syödä sen yksikseen sopivassa tilaisuudessa. Arvid tunsi pienen ja kevyen nauriin painon repaleisten housujensa taskussa.

Salomon tuli suuren siirtolohkareen juurelle ja lähti ohittamaan sitä, tuttua, rantaan menevää polkua myöten, kun hän yht’äkkiä…katosi! Lapset ja Salomonin menoa valoaukosta katsellut vaimo hätkähtivät. Mihin hän oikein hävisi. Eufrosyne tuli tuvasta pihalle ja tiukkasi lapsilta: – Näittekö minne isänne hävisi niin nopeasti?

Lapset katselivat hämmentyneinä äitiään, kunnes Arvid virkkoi viimein: – Emme tiedä, isä oli menossa kokkoa kasvattamaan ja kun katselimme hänen menoaan, niin, hän vain hävisi kiven luona, ehkä hän putosi johonkin kuoppaan? Eufrosyne hoputti ymmällä lapsiaan:

– Juoskaa katsomaan, ehkä isänne on pudonnut johonkin vanhaan sudenkuoppaan!

Lapset pyrähtivät yhtenä mylläkkänä mäkeä alas. He kiersivät suuren paaden useampaan kertaan ja etsivät häntä lähistöltä ja kokkorannasta, löytämättä. Eufrosyne liittyi mukaan etsintöihin ja hän huuteli miestään nimeltä, etsien tätä lapsien kanssa joka paikasta. He etsivät Salomonia pitkään, kunnes kaikki lähtivät viimein syömään puolista mökille.

Myöhään iltaan etsi Maneliuksen ruokakunta isäntää, löytämättä. Ukon juhlan viettämisen jälkeen tulivat naapurit ja muutamia kyläläisiäkin apuun etsintöihin, mutta Salomon Maneliuksen katoaminen pysyi arvoituksena, jotkut uskoivat hänen hukkuneen, mutta selvyyttä tapaukseen ei koskaan saatu. Syksyyn mennessä kiertelivät jo kummitusjututkin kummulla nököttävästä savupirtistä ja sen kadonneesta isännästä, joka haihtui savuna ilmaan.

Pohjois-Amerikassa, Kansasin osavaltiossa, syyskuun lopulla, vuonna 2016, oli Jack Whitter niminen farmari korjaamassa vehnäsatoaan laajoilta pelloiltaan valtavalla, vihreällä John Deer leikkuupuimurillaan, kun hän näki koneen ohjaamosta, äkisti puimurin eteen ilmaantuneen ihmisen, joka kylläkin näytti enemmänkin entisajan pelloilla olleelta variksenpelättimeltä. Whitterin mukaan, mitään ei ollut tehtävissä, onnettomuuden välttämiseksi ja törmäys oli ollut väistämätön. Oudosti ja äkillisesti ilmaantunut variksenpelätin paljastui kuitenkin ihmiseksi, erittäin pahoin ruhjoutuneeksi ihmiseksi ja myös erittäin kuolleeksi ihmiseksi. Whitterillä ei ollut mitään käsitystä, mistä tämä outo ja salaperäinen ihminen oli ilmaantunut puimurin eteen, koska ohjaamosta näki kauas vehnäpelloille, eikä hän ollut nähnyt ketään vaeltelemassa lähistöllä. Kansasin Highway Patrolin lierihattuinen poliisikersantti kuulusteli Jack Whitteriä, joka oli tapauksesta yhtä ymmällään, kuin apuun pyydetty poliisikin.

Poliisikersantti pyysi vielä tutkinta-apua, tapauksen selventämiseen. Poliisien loppuraportissa mainittiin vainajan outo, erittäin vanha, pellavainen vaatetus ja oudot jonkun puun kuoresta tehdyt alkeelliset kengät. Tutkimuksissa oletettiin, että mies oli mitä todennäköisimmin ulkomaalaistaustainen. Geneettisessä jatkotutkimuksessa todettiin miehen kuuluvan perintötekijöittensä osalta pohjois-eurooppalaiseen väestöön ja hänen oletettiin jostain tuntemattomasta syystä maanneen korkean vehnän seassa ja nousseen ylös, puimurin äänen herättämänä, ikävin seurauksin. Hänet haudattiin kunnan kustannuksella, paikallisen hautausmaan perimmäiseen nurkkaan. Vaatimattomassa, valkoiseksi maalatussa hautaristissä oli teksti:

Unknown stranger, dead in september 2016. Tuntematon muukalainen, kuollut syyskuussa 2016.